En aio tehdä samanlaisia virheitä kun mitä sinä teit. Olen oppinut vaikean kautta, etten koskaan anna kenenkään päästä niin lähelleni että he voisivat oikeasti satuttaa. Tuntuu että olen kadottanut tieni, tai ehkä en koskaan ollut löytänytkään sitä? Minun on pakko esitellä naurua, hymyä joka päivä elämästäni. Minun sydän ei voi mitenkään rikkoutua, koska se ei ole koskaan ollutkaan kokonainen. En anna itseni aiheuttaa sydämmelleni niin paljon surua, on helpompi kasvattaa kova kuori jonka läpi ei kukaan pääse.
Miten tahansa kuvittelimmekaan toimivamme ja mitä ikinä uskoimmekaan kestävämme (ja mitä emme), mikään ei koskaan ole ennallaan läheisen ihmisen menetettyä. Seisomme mykkinä, pitäisikö itkeä vai huutaa – koskaan ei voi tietää etukäteen mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti