Sirpaleista

En aio tehdä samanlaisia virheitä kun mitä sinä teit. Olen oppinut vaikean kautta, etten koskaan anna kenenkään päästä niin lähelleni että he voisivat oikeasti satuttaa. Tuntuu että olen kadottanut tieni, tai ehkä en koskaan ollut löytänytkään sitä? Minun on pakko esitellä naurua, hymyä joka päivä elämästäni. Minun sydän ei voi mitenkään rikkoutua, koska se ei ole koskaan ollutkaan kokonainen. En anna itseni aiheuttaa sydämmelleni niin paljon surua, on helpompi kasvattaa kova kuori jonka läpi ei kukaan pääse.

Miten tahansa kuvittelimmekaan toimivamme ja mitä ikinä uskoimmekaan kestävämme (ja mitä emme), mikään ei koskaan ole ennallaan läheisen ihmisen menetettyä. Seisomme mykkinä, pitäisikö itkeä vai huutaa – koskaan ei voi tietää etukäteen mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Lyhyeesti elämästäni

Tahdon tällä kirjoituksellani kertoa, että jos itse haluaa, on mahdollista rakentaa elämä uudestaan. Itse olen vielä siinä vaiheessa että yrtiän nousta ylös, haaveilla ja toteuttaa.

Kun päätin peruskouluni, olin onnellinen. Ajattelin kuinka mahtavaa olisi muuttaa uudelle paikkakunnalle, omaan asuntoon. Mutta ehkä suunilleen joskus silloin aloi minun jyrkkä alamäki.
Kotiikävä vaivasi ja samaan aikaan yhteydet edellisestä paikkakunnalla asuvista ystäviini katkesi. Motivaationi kouluun laski, ja samalla poissaolot nousi ajan kanssa. En tiedä miksi, jotenkin kiinnostukeni kaikkeen välillä oli olematon. Ikään kuin kaikki tunteet olisi hävinnyt olin lamaantunut.

Tapasin uudella paikkakunnalla miehen, olin korvieni myöten ihastunut häneen. Tapailimme noin 3½kk. Hän jätti minut. Tuntui että maailmani romahti. Minä kun olin kuvitellut olevani tämän miehen kanssa pitkään, kaikki tuntui niin täydelliseltä!